Kaipausta ja akkujen latausta.

On päästävä koti-Suomeen säännöllisin väliajoin muuten sydän vääntyy karrelle ikävästä omien pikkupirpanoiden luo. Taaperoiden määrä on tämän työkomennuksen aikana kasvanut. Ajatuksiin hiipi ajoittain pelko, oppivatko tuntemaan meitä. Huolta on lievittänyt nykytekniikka, joka edesauttaa yhteydenpitoa mannerten yli.

Nuorimmainen taapero, vain päivän ikäinen ja jo jouduin
palaamaan Rioon.

Aika kuluu niin nopeaan, sen huomaa pienokaisen kasvusta. Itsehän en muutu enkä vanhene, omasta mielestä.

Kohta konttaa hän,
vaan hyvä on opettajansakin.

Tapaaminen pitkän ajan jälkeen on aina jännittävä, molemmin puolin. Vierastamista ja kainostelua.
Mutta hetken kuluttua jo puuhastellaan kuin eroa ei olisi ollutkaan.

Leipominen on yhteinen juttumme.

Ja paistumista valvotaan herkeämättä.

Luonnonrauha on myös aivan toisenlainen siellä kotona. Lempipaikkojani on lähellä olevan kosken varrelle rakennettu levähdyspaikka istuskella, nauttia kahvit, kuulostella luonnon ääniä ja haistella tuulia.

Mikä rauha ja hiljaisuus, maistuu
eväs ja mieli lepää.

Paluu takasin Rioon on arkipäiväistynyt, koneeseen meno on kuin reittibussiin hyppäisi, matkanteon hohto on jäänyt pois ja muuttunut rutiiniksi. Silti Brasilian luonto ja maisemat edelleen ilahduttavat värikkyydellään.

Näyttää oleskelu Rion auringon alla jatkuvan vielä tovin jos toisenkin. Joten jospa näitä päivityksiä tulisi tänä vuonna aktiivisemmin.