Árvore de Natal da Lagoa - Christmas is in the air!

Sanan varsinaisessa merkityksessä, siltä kyllä tuntui seuratessa tämän vuoden Rio de Janeiron Lagoan lahdella olevan joulukuusen (kään. Àrvore de Natal) valojen sytyttämistä. Vartin kestäneen ilotulituksen aikana näytti siltä, että kuusi räjähtää korkeuksiin.

Tätä maailman suurinta kelluvaa tekokuusta on rakennettu lokakuusta lähtien ja tänä vuonna sen korkeus on 85 metriä, eli noin 28 kerroksisen talon korkuinen ja painoa rakenteella on 542 tonnia. Virransyöttäjinä toimii seitsemän generaattoria, joten sähköjohtojen määrä on valtava. Kuusessa on 3 miljoonaa mikrolamppua sekä vahvat äänentoistolaitteet.

Siin on johto ja lamppu poikineen.
Photo: Bradesco Seguros.

Tämän 18:sta kerran rakennetun kuusen aihe on tänä vuonna Uma celebração à vida
(kään. Elämän juhla). Performanssin alussa kuusi on merensininen, johon ilmestyy delfiinejä, meritähtiä ja -hevosia sekä muita meren eläviä. Tämän jälkeen vihreään kuuseen ilmestyy metsä, puita ja lintuja jotka lentävät korkeuksiin. Lopuksi joulukuusen ympärille ilmestyvät lapset. Taustalla soi musiikki.

Aiheet vaihtuvat musiikin mukaan.
Photo: Bradesco Seguros.

Sää ei ollut suotuisa tänä vuonna, vettä satoi kaatamalla ja avajaiset myöhästyivät yli tunnilla. Tämä ei häirinnyt Lagoa lahden ympärille keräätyvän väkijoukon kärsivällistä odottelua. Ja kun ilotulitus alkoi peitti hurraa huutojen sekä aplodien voima ilotulitusten räjähdysmelun.

Rauhallista joulua - toivotus ei taida kuulua brasilialaiseen sanastoon. Juhlaa vietetään usein myös ravintolassa tai rannalla. Vaan mikäpä on viettäessä kun lämpötila voi hipoa +40 C:sta.

Kuusen valot sammuvat loppiaisena. Siihen asti pimeyden laskiessa sitä käy ihastelemassa niin paikalliset kuin turistitkin.

Oikein rattoisaa joulunalusaikaa kaikille blogini lukijoille.

Penedo, suomalaisten siirtokunta Brasiliassa

Pastori Toivo Uuskallion Brasilian Penedoon v. 1929 perustama ihanneyhteiskunta on ehkä ihmeellisin ja parhaiten säilynyt suomalainen yhteisö ulkomailla tänä päivänä. Penedo sijaitsee Rio de Janeiron ja Saõ Paolon välissä vuoriston keskellä kauniissa rehevässä laaksossa.

Vaikka alueen asukkaat ovat hyvää vauhtia paikallistuneet, suomalainen kulttuuri ja suomalaisuus elää Penedossa hyvin voimakkaana, jopa niin, että sitä käytetään paikallisena vetonaulana ja matkailuvalttina. (-Wikipedia-)

Puusta veistetty Toivo Uuskallion muotokuva

Kiinnostukseni Penedosta ja Brasiliaan saapuneista suomalaisista uudisraivaajista heräsi jo koto-Suomessa. Päätin selvittää siirtokunnan taustoja ennen kuin menen Penedoon. Jälleen kerran nettimaailman pohjattomat syöverit antoivat osviittaa, mutta henki tarinasta jäi puuttumaan.

Penedon siirtokunnan päärakennus on tänään vielä
suurelta osin remontoinnin alla, mutta jo nyt näkee
kuinka komea siitä tulee töiden valmistuttua.

                                    

Kuvateksti:
Kartanon puutarha kukoistaa jälleen ja hedelmäpuut antavat satoaan. Vasemmalla on vadelmapuu, aivan oikein - puu, jossa kasvaa vadelmia. Marjat ovat hieman erirakenteisia kotimaisiin verrattuna, mutta maukkaita ja mehukkaita ovat.

Sattuman kautta tutustuin Rion paikallisiin suomalaisiin, kuulin heidän tarinoitaan ja omakohtaisia kokemuksia Penedosta. Sain myös käsiini Lyyli Jouskarin Heräävän jättiläisen maassa sekä Pirjo Tuomisen Jälkeemme kukkiva maa. Niitä lukiessa aukenivat Penedoon sapuneden uudisraivaajien ajatukset, toiveet ja selviytymistarinat.

Heräävän jättiläisen maa

Kyllä tuntui mukavalta lukea, että brasilialaiset pitivät suomalaisia rehellisinä, tunnollisina ja luotettavina työntekijöinä. Jopa niin, että presidentti Vargasin henkilökuntaan kutsuttiin muutamia suomalaisia naisia, sairaan- ja lastenhoitajiksi, sekä persidentin puolison uskotuksi seuranaiseksi. Tästä aiheesta kirjoittaa Lyyli Jaskari Heräävän jättiläisen maa - omaelämänkerrassaan. Presidenttiperheessä Lyyliä kutsuttiin "dona Lidiaksi".

Mielenkiintoinen teos, jossa Brasilian suomalaisten olojen kuvauksen lisäksi saa kansantajuisen seityksen Brasilian historiasta 1930 - 40-luvuilla.

Mielenkiintoinen teos.

Jälkeemme kukkiva maa

Vahvemman vaikutuksen minuun teki kuitenkin Pirjo Tuomisen Jälkeemme kukkiva maa ja tarina Sunin perheestä: Laura opettajaäiti, isä Toivo, joka oli maanviljelijä ja ryhtyi myöhemmin Penedossa kuvataiteilijaksi, sekä lapset Eeva ja Paavo.

Hyvin kirjoitettu, voin suositella.

Perheen vaiherikas elämä nivoutuneena Penedon historiaan on saatu kuvattua kirjassa värikkäästi ja mielenkiintoisesti. Tarina sai minut mukaansa niin vahvasti, että halusin päästä astelemaan Sunin perheen jalanjälkiä Penedossa. Insinöörikin luki kirjan mielenkiinnolla.

Sinne siis - Penedoon

Matka meinasi tyssätä alkuunsa Rion kaoottisen liikenteen vuoksi. Vaikka lähdimme puolenpäivän jälkeen, niin ulosmenotie oli aivan tukossa ja aikaa kuilui kaksi tuntia ennen kuin saimme taitettua ensimmäiset 50 km. Loppu 101 km matka hurahtikin ihan sutjakkaasti 1,5 tunnissa.

Nykyään Penedo on hyvin suosittu viikonloppu- ja lomakohde ja sijainniltaan sopivan matkan päässä niin Saõ Paolosta (260 km) kuin Rio de Janeirostakin (156 km). Ilmasto on ympäröivien vuorten ansiosta sopivan raikasta kesähelteillä. Kaupungin laitamilla on luonnon läheisyys sekä rauha käsinkosketeltavaa. Pääkatu runsaine ravintola- ja baaritarjontoineen on kuitenkin vilkasta myöhään yöhön.

Pastori Toivo Uuskallion alkuperäinen tarkoitus oli perustaa suomalaissiirtokunta, jossa noudatetaan puhdasta kasvissyöntiä ja siveellisyyteen perustuvaa elämäntapaa ja mm alkoholi, tanssiminen sekä kahvi olivat kiellettyjä.

Luonto on vehreää ja on valloittanut takaisin aiemmin
kahvivilelmien tieltä paljaiksi hakatut rinteet.

Kanadassa sijaitsevan Sointulan ohella on Penedo tunnetuin esimerkki suomalaisesta 1900-luvun alun ns. utopiasiirtolaisuudesta.

Ei uskoisi betonirakenteiseksi.

Penedoon on rakennettu mm. Alva Fagerlandin suunnittelema Piquena Finlândia, eli Pieni Suomi kaupunginosa, jossa sijaitsee myös Joulupukinmaa! Talot on tehty betonista ja pintakäsitelty niin, että ne näyttävät aivan puurakenteisilta.

Joulupukin kesäasunto Penedossa.

Myös Suomi-museo löytyy Penedosta. Sinne menimme kyselemään tarkempaa tietoa suomalaissiirtolaisista. Ovi oli kutsuvasti auki ja sisällä mukavan vilpoista. Hyllyt ja vitsiirinit olivat pullollaan Suomi-aiheisia tavaroita. Minua kiinnosti kuitenkin enemmän löytää henkilö, joka voisi kertoa tarinoita ensimmäisistä Penedon suomalaisista ja eritoten Sunin perheestä.

Suomi museo kantaa myös perustajansa,
Eva Hildénin nimeä.

Meidät vastaanotti naishenkilö ja ajatuksissani totesin, että hän on suomalainen. Niinhän se
oli, muttei siinä kaikki. Kun Helena Hildén, nykyinen museon johtaja, alkoi esitellä meille museon aarteita tiedustelin, löytyykö museosta mitään Toivo Sunin teoksia. Kyllä vain löytyi, paljonkin.

Toivo Sunin maalauksia.

Kun kerroin kiinnostuksestani Sunin tuotantoon ja perheeseen, Helena totesi Toivon ja Lauran olleen hänen isovanhempiaan sekä museon perustajan, Evan, os. Suni, olleen hänen äitinsä. Olin siis varsinaisen tietolähteen äärellä ja aivan haltioissani.

Helena Hildénin omien sukulaisten sekä
muiden siirtolaisten taidetta ja
käsitöitä on museossa runsain määrin. 

Museo on saanut myös paljon tavaralahjoituksia Suomesta, joten näytteillä olevista esineistä voi brasilialainen kävijä saada melko kattavan käsityksen suomalaisesta käsityöstä, kansallispuvuista, postimerkkikokoelmista, astiastoista ja paljosta muusta.

Kansallispukuja ja tuvan sisustus

Komea kokoelma puukkoja ja suomalaisia tulitikkuja.

Museon varsinainen aarre sijaitsee talon  toisessa kerroksessa - kirjasto, suomalaisia teoksia aina siirtolaisuusaikojen alusta tähän päivään. Olisin niin halunnut lainata muutaman teoksen, mutta se jäi tällä kertaa.

Kaiholla jätin kirjaston koluamisen vähäisen ajan vuoksi.

Siinä jutellessamme Helenan kanssa tiedustelimme, missä mahtaa sijaita Sunin vuolaan kosken partaalle rakentama talo. Riemulla ei ollut rajoja kun selvisi, että me olimme sattuman kautta tietämättämme majoittuneet kyseisessä rakennuksessa tällä hetkellä toimivaan hotelli Vivendaan.

                 

Hotel Vivenda.

Hotel Vivenda. Tässä näkyy Sunin alkuperäinen rakennus
lisäsiipien välissä.

Vaan eipä ole koski enää niin vuolas eikä runsasvetinen kuin olin kuvitellut. Toista on kuulemma sadekauden aikaan.

Vähävetinen silti äänekkäästi kohiseva.

Aivan museon naapurissa sijaitsee Suomi-klubi, jossa joka kuun ensimmäisenä lauantaina pidetään perinteiset lauantaitanssit, jonne väkeä saapuu bussikaupalla naapurikylistä ja kauempaa.

Insinöörin tarkka silmä bongasi Suomi-klubin hetsilleen.

Meitä onnisti jälleen, oli lauantai ja tanssi-ilta. Sitä ennen hieman rentoutumista hotellin saunassa ja illallinen suomalaisessa ravintolassa.

Saunan lämpö oli leppoisa ja löylyäkin sai "automatisoidusta löylyttimestä", joka tietty ei meille riittänyt, vaan vesipullosta lisää, jotta hiki nousisi pintaan. Sen jälkeen oli mukava vilvoitella altaassa.

                       

Illallinen O Finlandés ravintolassa, ystävällinen henkilökunta ja hyvä tarjoilu. Pimeyden laskeuduttua siirrymme Suomi-klubille pistämään jalalla koreasti.

Niin oli mukaansa tempaava musiikki,
että lattia keikkui.

Paikalliset brasilialaiset, ikään katsomatta, tanhusivat suurella innolla. Saimme kunnian myös tutustua itse "syylliseen" eli Anneli Turuseen, joka on järjestänyt tanssikursseja opettaen suomalaiset tanhut, polkat ja jenkat. Anneli saapui itse Penedoon joskus sotien jälkeen. Oli hellyyttävää katsoa kuinka jokainen saliin saapunut kävi kunnioittavasti tervehtimässä häntä ja vaihtamassa muutaman sanan.

Anneli Turunen, paikallisten tanssijoiden suomalainen
kantaäiti, opettanut kaikille suomalaisen tanssin salat.

Suomalaista kulttuurivientiä jaloimmassa muodossa, etten sanoisi.

Pienen patsaan tarina, osa Brasilian historiaa

Brasilia on maailman suurin katolinen maa. Viime vuosikymmeninä katolinen kirkko on  kuitenkin menettänyt jäseniään muille uskonnoille. Arviolta noin puolet katolilaisista sekoittaa uskonnonharjoitukseensa aineksia erilaisista alkuperäisuskonnoista ja palvovat rintarinnan niin afrikkalaisia jumalia kuin kristittyä jumalaa. 

Paikallinen ystäväni kertoi hänen äitinsä vaihtaneen uskontoa moninaisia kertoja ja on luonut lopulta oman uskonsa, valiten siihen "parhaat palat" eri uskonnoista. Joustavaa, etten sanoisi.


Uskonnollisia pyhäpäiviä on kalenterissa runsaasti. Suosituin kaikista sijoittuu lokakuun 12. päivään, silloin juhlitaan Brasilian suojeluspyhimystä, Nossa Senhora Aparecida (vapaa käännös. Neitsyen ilmestymispäivä).

Yhden tarinan mukaan vuonna 1717 Paraíba joella kolmen kalastajan verkkoon tarttui alle metrin mittainen musta keraaminen torso ja seuraavasta verkosta löytyi pää, joka sopi saumattomasti torsoon. Tämän jälkeen kalastajien monen päivän huono kalaonni kääntyi ja saalis oli suunnaton. Kalastajat uskoivat tämän johtuvan verkkoon tarttuneesta naispatsaasta.

Nossa Senhora Apareicida,
kuva alkuperäisestä patsaasta.

Sattumaako vai korkeamman johdatusta, usko on vahva ja tarina elää.

Tässä tarinassa mainitaan kyseiset kolme urheaa kalastajaa nimeltä: Garcia Domingos, Filipe Pedroso sekä Joã Alves, jonka verkkoon patsas tarttui.

Viidentoista vuoden ajan kalastajista vanhin, Filipe Pedroso perheineen säilytti pyhimyspatsasta kotonaan, jonne sukulaiset ja köyhän kylän väki kokoontuivat kiittämään ja rukoilemaan pyhimykseltä apua. Myöhemmin Filipen poika rakensi pyhimykselle pienen kappelin, joka kävi pikapuoliin pieneksi pyhiinvaeltajien määrän kasvaessa. Niin rakennettiin kirkko, johon patsas sijoitettiin. Myös kylän väkiluku kasvoi ja vaurastui.

Juhlakaapuun on puettu Hän.

                                           

Pyhimyspatsaan maine kiiri pyhinvaeltajien mukana läpi laajan Brasilian maan. Vuosisatojen saatossa  patsaalle on rakennettu lukuisia, aina vain suurempia kirkkoja.

Vuonna 1929 paavi Pius X1 julisti Nossa Senhora Aparecidan Brasilian suojeluspyhimykseksi.

Basilika, jossa patsas tänä päivänä sijaitsee.

Basilikan ympärille on kasvanut pikkukaupunki ja se nimettiin pyhimyksen mukaan Aparecida do Norte'ksi. Kaupunki sijaitsee Rio de Janieron ja São Paolon välissä. Basilika on Brasilian suosituin pyhiinvaelluskohde ja siellä vierailee vuosittain yli 3 miljoonaa kävijää.

Ei käy kieltäminen, vaurautta ja mainetta on tuonut tuo pieni patsas ilmestymisseudulleen.


Kirjoittajan huomautus: Mahdolliset asiavirheet ovat omiani ja johtuvat edelleen puutteellisesta paikalliskielen taidostani.

Brasilialaista ruokakulttuuria, osa 1

Ruoka, sen valmistaminen ja tapa nauttia kertoo paljon maan perinteistä ja kulttuurista. Brasilialainen ruokakulttuuri on sekoitus kolmesta eri kulttuurista: portugalilaisesta, arfrikkalaisesta sekä paikallisten intiaaninen perinneruoista.

Brasilialaisille ruokailu on yhdessäoloa, pöydässä istutaan pitkään, jutellaan äänekkäästi, nautitaan antimista ja hyvästä seurasta. Paljon käydään myös ulkona syömässä, perheen, ystävien ja suvun kesken. Tunnelma on pöydässä äänekästä, jopa niin, ettei viereisessä pöydässä kuule omaa ääntään.

Katukauppiaat myyvät "äkkimakeita" leivoksia.

Portugalilaiset vallottajat toivat tulleessan kuivatun turskan, linguça-kestomakkaran, keitot ja muhennokset sekä tolkuttomat määrät erilaisia voi+sokeri+munapohjaisia maikeita leivonnaisia.

Kuivattua turskaa.

Afrikkalaiset orjat toivat mukanaan palmuöljyn, maa- ja cashew-pähkinät, riisin ja pavut sekä kuivatun lihan. Hyvin säilyvää ja ravintopitoista, tuhtia, etten sanoisi.

Kuivattua lihaa ja kestomakkaroita on tarjolla metrikaupalla.

                                   

Brasilian luonto tarjoaa runsain määrin yrttejä, hedelmiä, kasviksia sekä juureksia. Intiaaninen ruokakulttuurin myötä brasilialaiseen keittiöön ovat juurtuneet kookosvesi, -öljy, -maito ja -jauho sekä mausteet, kalat ja eksoottiset hedelmät.

Luonnossa kypsyneet mehukkaat ekstoottiset hedelmät.

Kirjoitinkin jo aikaisemmin torien runsaasta tarjonnasta. Löytyy jos jonkinlaista, minulle vierasta kasvi- ja eläinkunnan tuotetta. Torille on hyvä mennä aikaisin aamulla, silloin valikoima on runsas ja eläinkunnan tuotteet tuoreita. Toisaalta puolenpäivän aikaan alkaa alennusmyynti ja hedelmiä sekä kukkia saa suomalaisittain ajateltuna ihan pilkkahintaan.

Ja tästä tehdään kalapata.

Näiden kolmen kulttuurin sekoitus on synnyttänyt monta maailmallakin mainetta niittänyttä reseptiä. Yksi tunnetuimmista lienee papupataruoka Feijoada, jonka perusraaka-aineet ovat mustat pavut (feijão - papu) sekä vaihtoehtoisesti liha/makkara, kana tai kala.

Feijoada on melko raskas ruokalaji, kyytipojaksi
tarjotaan usein caipirinha, sokeriruokoviinasta
 ja limestä valmistettu juoma.

Feijoada-lihapapupadan historiaa

Tarina kertoo, että orjat valmistivat kyseistä ruokalajia isossa padassa käyttäen raaka-aineenaa kaiken sen mikä isänniltä jäi yli eläimen teurastuksesta. Pataa haudutettiin useimpia päiviä, että sitkeimmätkin lihapalat pehmenivät. Virheellisesti on jäänyt elämään käsitys siitä, että pataan laitettaisiin myös verta. Padan tumma väri tulee mustista pavuista.

Feijoada haudutetaan isoissa padoissa n. 5 tuntia. 

Feijoada-pataa syödään perjantaisin lounaalla työkavereiden kanssa tai vaihtoehtoisesti lauantaina perheen kanssa kotona. Padan kanssa tarjotaan riisiä, farofaa - eli maniokijuuresta valmistettua jauhoa, haudutettua lehtikaalia ja appelsiinirenkaita. Kansallisruoka on tämä, vähän niin kuin Suomessa hernekeitto ja pannukakku torstaisin.

Farofaa  on monenmakuista sattumilla ja ilman.

Farofa jauho

Ensimmäistä kertaa maistettuani farofaa maku muistutti pelkästään sahanpuruilta. Se on yleinen osa brasilialaista ruokakulttuuria ja sitä tarjotaan havaintojeni mukaan kaiken kanssa. Kaupoista sitä saa valmiksi tehtynä ja pakattuna. Usein se kuitenkin valmistetaan itse perheen omilla salassa vaalituilla, sukupolvelta toselle siirretyillä perinneresepteillä. Siksi sen maku, suolaisuus ja tulisuus vaihtelelevat hyvinkin paljon.

Foodstylisti, ystäväni Maija, opastaa kädestä
pitäen paikallisen ruokakulttuurin saloja.

Brasilia on pinta-alaltaan meidän näkökulmastamme valtava maa. Suomi mahtuu 24 kertaa Brasilian maaperälle. Joten myös ruokakulttuuri vaihtelee eri alueittain melkoisesti. Minulle oli suuri yllätys, että ruoka on todella vähän maustettua, ravintolassa liharuokiin pitää pippuria pyytää erikseen. Ruoat ovat toisinaan hyvin suolaisia.

Mausteita kyllä löytyy, mutta niiden käyttö
 on vähäistä Rion alueella.

Olen viehättynyt bahialaiseen keittiöön, jossa käytetään runsaasti kookosmaitoa, äyriäisiä, kalaa ja voimakkaita mausteita. 

Helppo, herkullinen ja näyttävä on tämä Abóbora d'agua Recheada com Camarão (kurpitsa-katkarapu-juusto-pata).

Herkullista ja niin helppo tehdä.

Eihän se ole blogi eikä mikään, ellei ruoanvalmistusohjeita lukijoilleen tarjoa. Joten olkaapa hyvä.

Ainekset kurpitsan koosta riippuen:

• n. 1/2 kg kuorittuja katkarapuja
• 1 iso kurpitsa
• paketti Catupiry juustoa (voi korvata Koskenlaskija-juustolla 2/3 juustoa ja 1 dl maitoa)
• 4 tomaattia
• 2 dl kookosmaitoa
• 1-3 valkosipulinkynttä (maun mukaan)
• 1 iso keltasipuli
• nippu persiljaa (myös koristeluun)
• Laakerinlehtiä, suolaa, pippuria ja chilirouhetta
• Oliivi- tai kokosöljyä 

Valmistus:

• Leikkaa kurpitasta kansi, poista siemenet, koverra jonkin verrran sisusta ja pilko se pieniksi palasiksi muiden ainesten joukkoon.
• Pane kurpitsa laakeaan kattilaan ylösalaisin, peitä vedellä ja keitä n. 15 min. Katso, että pinta jää kovaksi.
• Kuutioi sipulit ja tomaatit ja kuullota niitä yhdessä kirpitsansisuksen ja  mausteiden kanssa. Lisää katkaravut ja pyöräytä ne joukkoon.
• Jos käytät Catupity-juustoa niin vuoraa kurpitsa sillä, Koskenlaskijan kanssa pistä ensiksi osa juustoa pohjalle, katkarapuhöystö sen päälle ja kaada loput höystön pinnalle.
• Pistä kurpitsan kansi päälle ja laita uuniin n. 30 -45 min. Sen aikaa että juusto alkaa kiehua. Tarjoillaan riisin kera.

Toivotan teille, hyvät lukijani: Bom apetite!

You can´t judge a book by its cover!

Näillä kotikulmilla liikkuu paljon värikkäitä persoonia, joihin törmää tämän tästä. Yhden nimitin Kotitontuksi, asunnoton, joka pyörii kahviloiden ja kaupan ovenpielissä odottaen almua. Hän ilmestyy aina välillä ja sitten on pitkiä aikoja pois.

Toinen, joka kiinnitti huomioni on naishenkilö. Hän vetää perässään kauppakärryä, sellaista paikallista häkkyrää, jossa kuljettaa mukaaan erinäisiä nyssäköitä ja tekokukkia.

Tämä langanlaiha henkilö kulkee omissa maailmoissaan, mumise itsekseen tai on puhuvinaan kännykkään, peukalo korvassa ja pikkusormi suun edessä. Välillä riidelleen ja välillä äänekkäästi nauraen.

Ajattelin, että siinä on varmaan paikallinen Kassialma. Muttei kuitenkaan. Hänen olemuksessaan oli jotain, mikä soti kyseistä mielikuvaa vastaan. Joten aloin kutsua häntä Kortteliruusuksi, sillä hänellä oli useimmiten hiuksissaan silkkinen tekokukka, tai kaksi.

Kiinnostukseni heräsi kun näin hänet ikuistetun myös seinäpiirustuksiin. Mitä tämän ilmiön takaa saattaa löytyy?

Keskellä on hän.

Yhtenä päivänä kotiin palatessani huomasin hänen juttelevan vuokraemäntämme kanssa. Siinä sitten esittäydyimme ja selvisi hänen nimensä - Ana. Myöhemmin sain kuulla, että hän oli nuorudessaan tunnettu laulaja. Ja ei, hän ei asu kadulla, vaan on vauraan suvun jäsen ja asustaa omassa talossa jossain täällä Ipanemalla.

Mulher de Branco -  nainen valkoisissa

Eli kyseessä onkin Rion elävä legenda, "Mulher de Branco de Ipanema" - Ipaneman nainen valkoisissa. Vuosia hän pukeutui valkoisiin koska rakas isoäitinsä oli kuollut. Valkoinen mielletään toisissa kulttuureissa puhtauden ja kuoleman väriksi.  Mustaa hän ei ole halunnut koskaan käyttää.

Väri on vaihtunut siniseen, joskus hieman
pinkkiä ja keltaistakin.

Kerran rantakuppilassa istuskellessani hän tuli pöytääni ja alkoi jutella virheettömällä engannin kielellä. Olin mykistynyt. Hän taitaa äidinkielen lisäksi englantia, ranskaa ja saksaa. Hän kertoi pitkät tarinat elämästään ja kuinka he nuoruuden hurjimpaan hippiaikaan 70-luvulla asustelivat rannalla seuraten auringon nousua ja laskua päivät päästään. Sitten osui kohdalle hänen sanojensa mukaan "bad trip" - rankempi trippi ja sydänkohtaus. Sen myötä meni terveys.                                

Ranta on AnaMarialle edelleen kaikki kaikessa.

Laulajana AnaMaria vaikutti 60- ja 70-luvuilla tehden bossa novaa tunnetuksi niin kotimaassa kuin Yhdysvalloissa ja Euroopassa, asustaen pitkiä aikoja Kaliforniassa ja New Yorkissa. Hän oli naimisissa muusikko ja lauluntekijä Marcos Valle'n kanssa sekä muusana Sérgio Mendes'ille.

Hänen merkityksensä ja panoksensa bossa nova musiikkiin on tänä päivänä tunnustettu, hänestä mm. julkaistiin vuonna 2012 dokumenttielokuva. Silti monikaan kadunkulkija ei häntä tunnista, vaan jälkeensä heitetään hämmentyneitä katseita ja naurahduksia.

AnaMaria Carvalho

"You can´t judge a book by its cover", niin totta on se. Älä tuomitse ulkonäön perusteella.

AnaMaria hieman yli 20 vuotiaana.

                                               

                                         

Joko me käytiin?

Kesäloma Suomessa, kolmeviikkoinen, hurahti hetkessä. Oli monta kyläpaikkaa, toimitettavaa asiaa, viranomaiset, lääkärit ja kampaajalla käynti. Totta, en vielä ole löytänyt Riosta kampaajaa, jonka käsittelyyn luottavaisin mielin menisin.

Matkamme tärkein tavoite oli, että ukki pääsi tutustumaan nuorimpaan lapsenlapseen. Sattui myös mukavasti, että pitkästä aikaa olivat kaikki sisarukseni Suomessa ja pääsimme istahtamaan pöydän ääreen yhdessä vanhan äiti-muorin kanssa. Niin on elämä kuljettanut meitä eri maihin ja mantereille.

Nuorin kullannuppumme.

Suomen suvi oli maineensa veroinen, säät vaihtelevat, enimmäkseen poutaista. Hieman etuajassa kypsyneet metsänantimet olivat runsaita ja sehän meille hyvin sopi kun pääsimme nauttimaan marjoista ja sienestämään.

Niin rentouttavaa samoilla hämyisessä metsässä.

Kesämökin järvestä tuli runsaasti kalaa, mutta ravut olivat kaikonneet, joten rapukekkereitä ei tällä kertaa päästy viettämään.

Verkot oli täynnä ahvenia.

Kierrettiin ystävien ja sukulaisten mökkejä, saunottiin ja nautittiin hyvästä ruoasta. Koskapa loma oli tällä kertaa jälkeen juhannuksen niin kesän perinteitä vaalittiin rosvopaistia valmistamalla.

Taitolaji on tää, oppi siirretään isältä pojalle.

Heittäydyttiin turisteiksi ja suuntasimme Helsingin keskustaan: Espan puisto, Kappeli, Kauppatori ja Aleksanterinkatua pitkin Storyvilleen. Kaunis on pääkaupunkimme.

Turistina Helsingissä.

Suomi-reissu herätti paljon ajatuksia. Päällimmäisenä hämmentää irrallisuuden tunne. Kotikulmilla havahduin tuntemaan itseni hieman ulkopuoliseksi, vierailijaksi. Toisaaltaen en tunne vielä täysin kotiutuneeni Rioonkaan, vaikka hyvin viihdynkin.

Saaristomeri ja Suomen suvi, lyömätön yhdistelmä. 

Kotoutuminen vie aikaa, jälkensä jättää, kokemuksia keräten ja uutta oppien. Mutta juuret ovat vahvat läheisten ja ystävien sydämessä, niin kuin rakas ystäväni minua lohdutti kun purin tuntemuksiani.

Kedonkukkasia naapurimme kesäpaikassa.