Joko me käytiin?

Kesäloma Suomessa, kolmeviikkoinen, hurahti hetkessä. Oli monta kyläpaikkaa, toimitettavaa asiaa, viranomaiset, lääkärit ja kampaajalla käynti. Totta, en vielä ole löytänyt Riosta kampaajaa, jonka käsittelyyn luottavaisin mielin menisin.

Matkamme tärkein tavoite oli, että ukki pääsi tutustumaan nuorimpaan lapsenlapseen. Sattui myös mukavasti, että pitkästä aikaa olivat kaikki sisarukseni Suomessa ja pääsimme istahtamaan pöydän ääreen yhdessä vanhan äiti-muorin kanssa. Niin on elämä kuljettanut meitä eri maihin ja mantereille.

Nuorin kullannuppumme.

Suomen suvi oli maineensa veroinen, säät vaihtelevat, enimmäkseen poutaista. Hieman etuajassa kypsyneet metsänantimet olivat runsaita ja sehän meille hyvin sopi kun pääsimme nauttimaan marjoista ja sienestämään.

Niin rentouttavaa samoilla hämyisessä metsässä.

Kesämökin järvestä tuli runsaasti kalaa, mutta ravut olivat kaikonneet, joten rapukekkereitä ei tällä kertaa päästy viettämään.

Verkot oli täynnä ahvenia.

Kierrettiin ystävien ja sukulaisten mökkejä, saunottiin ja nautittiin hyvästä ruoasta. Koskapa loma oli tällä kertaa jälkeen juhannuksen niin kesän perinteitä vaalittiin rosvopaistia valmistamalla.

Taitolaji on tää, oppi siirretään isältä pojalle.

Heittäydyttiin turisteiksi ja suuntasimme Helsingin keskustaan: Espan puisto, Kappeli, Kauppatori ja Aleksanterinkatua pitkin Storyvilleen. Kaunis on pääkaupunkimme.

Turistina Helsingissä.

Suomi-reissu herätti paljon ajatuksia. Päällimmäisenä hämmentää irrallisuuden tunne. Kotikulmilla havahduin tuntemaan itseni hieman ulkopuoliseksi, vierailijaksi. Toisaaltaen en tunne vielä täysin kotiutuneeni Rioonkaan, vaikka hyvin viihdynkin.

Saaristomeri ja Suomen suvi, lyömätön yhdistelmä. 

Kotoutuminen vie aikaa, jälkensä jättää, kokemuksia keräten ja uutta oppien. Mutta juuret ovat vahvat läheisten ja ystävien sydämessä, niin kuin rakas ystäväni minua lohdutti kun purin tuntemuksiani.

Kedonkukkasia naapurimme kesäpaikassa.