Sen kerran kun pitkäkyntinen onnistuu aikeissaan ja saa saaliikseen kännykkäni, niin eniten harmittaa kännykän hyvän kameran menetys, kun en pystynyt sitä käyttämään tämän tarinan tueksi.
Niinpä niin, kahden viikon jälkeen jo herpaantui tarkkaavaisuus ja rannalla loikoillessani menetin kamerani: suljetusta repusta, joka oli remmeistään sidottu aurinkotuoliini ja jalkani oli pujotettuna olkahihnan väliin kun loikoilin hiekalla vatsallani. Taitavia, ei voi muuta sanoa.
Olihan se shokki! Päälimmäisenä tunteena oli kuitenkin harmistus ja itsesyytös.
Ohjenuora nr. I:
Älä kanna mukanasi mitään sellaista mistä et ole valmis luopumaan.
Hotellin respaan saavuttuani jo valuivat harmin kyyneleet ja päivystysvuorossa ollut englantia sujuvasti puhuva
Joáo tarjoutui lähtemään mukaani tulkiksi poliisiasemalle.
Hätiin ehti myös insinöörini, tueksi ja turvaksi. Alla hänen ottamansa kuva poliisiasemalta.
 |
Tuolla tiskin takana raportoin tapahtunutta,
mutta sitä ennen piti antaa omat tarkat tiedot
isän ja äidin nimet mukaanlukien. |
Tänään pidin hotellilla katumusriittipäivän nyrkkipyykin ja kuntosalihajoitusten merkeissä. Edellämainitut suoritettuani päätin suoda itselleni hetken auringonottoa kattoterassilla.
Terassi oli täys muitakin auringonpalvojia. Siihen sitten jostain pöllähti yön musta mies. Etumuksen suojana oli tuluskukkaro ja takalistoa verhosi hammaslanka. Voivoi, kyllä kuva kertoisi enemmän, mutta luotan lukijan mielikuvitukseen.
Noh, tämä mieshenkilö yritti ottaa katsekontaktia paikalla oleviin naisihmisiin ja sormillaan näytteli lukuja, mitä lie huoneen numeroa tai hintaa viestittänyt.
Havaitsin kellon baarin seinällä ja lounasajan koittaneen, joten sijoitin viikkorahani tuna sandwichiin ja cervejan.
